Olen viime aikoina palannut ajatuksissani yläasteelle. Muistatteko sen epävarmuuden ja pohdinnan, kun piti päättää, mitä tehdä peruskoulun jälkeen? Tehtiin ammatinvalintatestejä, käytiin tutustumassa eri oppilaitoksiin, vertailtiin edellisvuoden pistemääriä omaan todistukseen, kiisteltiin olisiko lukio vai amis parempi, ja niin edelleen. Omasta nuoruudestani muistan seuraavan tarinan:
”Istun opon huoneessa. Olin juuri täyttänyt ammatinvalintatestin. Sen mukaan paras vaihtoehto minulle olisi opettaja. En ollut ihan varma, mitä olisin ollut siitä mieltä. Opinto-ohjaajani sen sijaan oli. Hän sanoi minulle jotakuinkin näin: ”Sä voisit olla ihan hyvä opettaja, mutta kun sulla on toi asenne”. Palaute sai minut hämmentymään. En täysin ymmärtänyt, mitä hän sanomisellaan tarkoitti. Mutta muistan myös ärsyyntyneeni ja ajatelleeni, että opo ei taida ymmärtää asenteen olevan selviytymiskeino nuorten maailmassa. Aika fiksu ajatus 15 -vuotiaalta vaikka itse sanonkin!”
Ammatinvalintatestin mukaan olisin hyvä opettaja, mutta aikuisen valitsema tarina ja sanat olivat voimakkaammat. Hän oli päättänyt valita sen tarinan, että asenteessani oli jotain huonoa. Ehkä hän ei osannut miettiä muita vaihtoehtoja tai ehkä hän aidosti ajatteli, ettei minusta olisi opettajaksi. Vain tuon yhden lauseen ääneen sanomisella hän sai minuun muistijäljen, että minusta ei koskaan voisi tulla opettajaa. Enkä ole koskaan hakenut opettajan koulutukseen.
Yhtenä päivänä luin brändiarkkityypeistä. Niissä Viisaan kuvaus resonoi niin vahvasti, että meinasin itkeä. Mutta hetkinen! ”Viisas voi olla esimerkiksi opettaja, mentori tai asiantuntija, joka jakaa viisauttaan muille”. Miten 23 vuotta ammatinvalintatestin jälkeen, huomaan jälleen saavani suosituksen hakeutua opettajan ammattiin? Ammattiin, johon kuulemma asenteeni ei kelpaa. Ammattiin, jossa en voisi pärjätä.
Emme tietenkään voi tietää, olisinko hakeutunut opettajankoulutukseen, vaikka olisin saanut erilaisen palautteen. Olen kuitenkin elämässäni ”ajautunut” kouluttamisen pariin. Ajattelin pitkään, että se oli vain vahinko tai sattumaa. Myöhemmin olen oivaltanut, että ehkäpä kyse ei ollutkaan siitä. Ehkäpä olen jumittanut kouluttamisen maailmaan, koska olen tiedostamattani huomannut olevani siinä hyvä ja nauttivani siitä. Väistämättä tulee mieleen, että entäpä jos minulla olisi tämän kokemuksen lisäksi myös mielikuva siitä, että opo olisi jo yläasteella sanonut minussa olevan potentiaalia opettajaksi?
Ehkä olisin jo aiemmin toteuttanut unelmani tehdä kouluttamisesta ammatin itselleni.
Tietenkään uravalintani eivät ole opon vastuulla, vaan ihan omallani. Voin edelleen hakeutua opettajan koulutukseen ja uralle, jos haluan. Mutta tarinallani haluan herätellä miettimään sitä, mitä toiselle annettu palaute voi saada aikaan. Jo yksittäisellä sanalla voi olla suuri merkitys. Nostavatko sanasi toisen ylös vai painaako ne pinnan alle? Mitä haittaa siitä olisi, jos kehuisit ja kannustaisit vaikka et olisi varma lopputuloksesta?
PS. Jos kaipaat tukea omien vahvuuksiesi tunnistamiseen, nappaa tästä ilmainen työkirja siihen avuksi!